Vuonna 2017 vierailin ensimmäisen kerran Bolognan kansainvälisillä kirjamessuilla Italiassa, ja löysin tietokuvakirjat. Hurmaannuin tuosta muodosta; tiesin löytäneeni oman genreni. Löysin myös idean esikoisteokselleni, tietokuvakirjalle Paroni – Jarno Saarisen elämä (Myllylahti 2018). Halusin kuitenkin sukeltaa löytämääni maailmaan syvemminkin kuin vain kirjaprojektien kautta.
Kolme vuotta myöhemmin siihen tarjoutui mahdollisuus Fulbright Suomen stipendiohjelman myötä. Yhdistin projekti-ideassani tietokuvakirjat tiedon kuvittamiseen, joka oli ollut yksi kuvittajan urani pääteemoista. Varsinainen työ alkoi vuoden 2022 alussa Simmonsin yliopiston lastenkirjallisuuden tutkimuskeskuksessa Bostonissa, Yhdysvalloissa, ja jatkui stipendiaattikauden jälkeen Suomessa.
Tämä manifesti on työn huipentuma: koonti tärkeimpiä havaintojani tietokuvista ja niiden tyypillisimmistä elinympäristöistä. Aloitan lasten ja nuorten tietokirjallisuudesta, etenen kuvakirjamuotoon, ja siitä tietokuviin.
1. Tiedon välittäminen lapselle ei vaadi aina tarinaa
Noin viidesosa kaikesta Suomessa ilmestyvästä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on tietokirjoja. Aikuisten puolella valtaosa julkaistuista kirjoista on tietokirjoja.
Lastenkirjoissa ero fiktion ja faktan kesken ei ole yksiselitteinen. “Taaperon ja leikki-ikäisen lapsen näkökulmasta jokainen lastenkirja välittää tietoa ympäröivästä todellisuudesta”, kirjoittaa tutkija, kriitikko ja tietokirjailija Päivi Heikkilä-Halttunen artikkelissaan lasten tietokirjoista Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -kirjassa (2023).
Aikuisten painetun tietokirjallisuuden määrä on viimeisten 20 vuoden aikana laskenut voimakkaasti, todennäköisimmin johtuen tiedon siirtymisestä sähköiseen muotoon. Samaan aikaan lasten ja nuorten tietokirjojen määrä on kolminkertaistunut, ja siinä missä vuosituhannen vaihteeseen asti valtaosa tietokirjoista oli käännöksiä, nykyisin yli puolet on kotimaista tuotantoa. Lasten ja nuorten tietokirjallisuus on kuitenkin sekä arvostuksen että tutkimuksen osalta jäänyt fiktion varjoon, sekä Suomessa että maailmalla.
Yhdysvalloissa Datavisualisointi ja tietokuvakirjat -niminen projektini vei minut nopeasti keskelle keskustelua tietokuvakirjojen rakenteesta ja tarinan vallasta. Kohtasin toistuvasti näkemyksen, että Yhdysvalloissa rakastetaan tarinaa ja draaman kaarta: kuinka lapset harjoittelevat jo alaluokilla puheen pitämistä ja sen rakentamista.
Lasten tietokirjailija Melissa Stewart ja kirjallisuuskasvatuksen tutkija Marlene Correia olivat tahoillaan kiinnittäneet huomiota fiktiivisen tarinan valtaan, etenkin siihen väitteeseen, että kaikki rakastaisivat tarinoita. Heidän kokemuksensa mukaan osa lapsista kyllä tuntee tarinoihin vetoa, “mutta toiset lapset ovat enemmänkin analyyttisia ajattelijoita. He innostuvat ideoista ja informaatiosta ja lukevat mieluummin selittävää tietokirjallisuutta”, Stewart ja Correia kirjoittavat kirjassaan 5 Kinds of Nonfiction (2021), jossa he ovat jakaneet lasten tietokirjat viiteen eri kategoriaan. Yksi on tarinallinen ja muut selittäviä, jotka jakautuvat edelleen neljään alakategoriaan: perinteiseen, selittävään, selailtavaan ja aktiiviseen.
Selittävä tietokirjallisuus kommunikoi informaation tavalla, jota Stewart ja Correia kutsuvat suoraksi. Kuvituksella tai graafisella suunnittelulla on siinä suuri merkitys.
Stewart ja Correia viittaavat tutkimukseen, jossa 40 prosenttia 1.-6.-luokkalaisista lapsista poimivat luettavakseen tietokirjan saadessaan itse valita. 30 prosenttia suosi fiktiota ja faktaa yhtä lailla. Tutkija Kathleen A.J. Mohrin tutkimuksessa yli 80% ensiluokkalaisista lapsista valitsi tietokirjan, kun heille oli joko luettu tekstinäyte tai näytetty kansi valittavissa olleista kirjoista.
Tutkija Betty Carter kirjoittaa HornBook-lastenkirjallisuuslehden artikkelissaan A Universe of Information: Future of Nonfiction, että vaikka tarina onkin voimakas, se edustaa vain osaa kirjallisesta perinnöstämme. Hän jatkaa:
“Mikäli lapset lukevat vain fiktiota tai faktaa vahvoilla fiktiivisillä elementeillä, he saattavat löytää itsensä ikuisesti ankkuroituna lapsuuden kieleen, kykenemättöminä ymmärtämään ja ilmaisemaan ajatuksia ja ideoita yksilöllisen kokemuksen ulkopuolelta.”
Kirjassaan Faktojen maailma (2018) globaalin terveyden professori Hans Rosling erottaa toisistaan faktapohjaisen maailmankuvan tunteiden värjäämästä ylidramaattisesta maailmankuvasta ja osoittaa, kuinka vaistot ja tunteet vievät meitä usein nykymaailmassa harhaan. “Meillä on monia vaistoja, jotka ovat olleet hyödyllisiä tuhansia vuosia sitten, mutta nykyään elämme aivan erilaisessa maailmassa”, Rosling kirjoittaa. Kiinnostus juoruja ja dramaattisia tarinoita kohtaan oli hyödyllistä silloin, kun ne olivat ainoa uutisten ja hyödyllisen informaation lähde.
Ylidramaattinen maailmankuva johtaa ihmiset Roslingin mukaan antamaan dramaattisimmat ja kielteisimmät vastaukset kysymyksiin maailmantilasta. Vastapainoksi Rosling puhuu terapeuttisista tilastoista. Hänen mukaansa faktatietoisuuden pitäisi kuulua jokaisen arkielämään samoin kuin terveellisen ruokavalion ja säännöllisen liikunnan.
Tekemässäni katsauksessa vuonna 2021 julkaistuihin suomalaisiin tietokuvakirjoihin löytyi sekä tarinallisia, perinteisiä että selittävän rakenteen kirjoja. Tarinallisia oli muita enemmän.
Lastenkirjallisuudessa tarina voi niin hyvin, että se voi antaa tilaa muillekin muodoille.
2. Kuvakirjassa teksti on tietokuvan palveluksessa
Tietokuvien näkökulmasta kirjallisuuden tärkein muoto on kuvakirja: sarjakuvan ohessa kirjallisuuden visuaalisin muoto. Kuvakirjojen kuvataan usein olevan tapa johdattaa lapsia kuvalliseen kulttuuriimme. “Suurimmalle osalle modernin ajan aikuisia juuri kuvakirja oli ensimmäinen hakuteoksemme visuaaliselle sanastolle”, kirjoittaa Maria Popova The Atlantic -lehden artikkelissaan kuvakirjan historiasta.
Lastenkirjallisuuden professori Giorgia Grilli nimeää vuoden 2010 uuden tietokuvakirjan tärkeäksi hetkeksi. Tietokuvakirjojen määrä alkoi tuolloin kasvaa, mutta myös kirjat itsessään muuttuivat: Uudessa tietokuvakirjassa kuvitus on tärkeämmässä roolissa kuin koskaan aiemmin. Kirjat ovat usein suurikokoisia. Ne saattavat kokonaisuudessaan olla rakentuneita visuaalisen idean ympärille, ja teksti voi olla kuvien palveluksessa, eikä toisinpäin. Grillin toimittamassa artikkelikokoelmassa Non-Fiction Picturebooks – Sharing Knowledge as an Aesthetic Experience (2020) tutkija Nikola von Merveldt kuvaa muutoksen olevan laadullinen, ei pelkkä siirtymä tekstistä kuvaan. Koko lähestymistapa uudessa tietokuvakirjassa on erilainen, ja se on laajentanut kohdeyleisöä lapsista koko perheeseen.
Tiedon näkökulmasta kuvalähtöisyydelle on paljon perusteita. Näkö on vahvin aistimme. “Ihminen on erityisen taitava visuaalisten havaintojen käsittelyssä, ja siksi kuvallinen informaatio ymmärretään helposti”, kirjoittaa Vesa Kuusela Tilastografiikan perusteissa (2000). Me myös muistamme kuvat paremmin kuin tekstin.
Muistan kun saavuin itse 90-luvulla koulusta kotiin ja kerroin isälle näkemästäni kartasta – kuinka Suomikin oli ollut rautaesiripun takana. Isäni pöyristyi ja piti aiheesta korjaavan monologin. Liekö syynä oppimateriaali vai lama-ajan kehno kopiokone, mutta muistan tuon kartan yhä. Sen, mistä eriväristen alueiden raja kulki, Suomen länsipuolelta, ja mihin väripinta-ala kotimaani yhdisti. Evelyn Arizpen ja Morag Stylesin tutkimuksessa haastateltiin kuvakirjoja lukeneita lapsia. 5-vuotias Amy kommentoi haastatteluissa:
”Muistan aina kuvat. Joskus unohdan sanat.”
Visualisoinnilla voi näyttää tiedosta laajemman kuvan, isomman otoksen, enemmän sisältöä kuin mihin pelkkä teksti tai numerot kykenevät. Hyvä esimerkki tästä on kellonaika.
Numerotieto on vaihtoehdoista tarkin ja objektiivisin. Visuaalinen muoto, kellotaulu, välittää tiedon nopeasti ja havainnollisesti, alitajuisesti ja epätarkimmin. Samalla se kertoo paljon enemmän kuin pelkät numerot tai teksti: se näyttää päivänkiertoa jäljittelevän kellotaulun ja ajankohdan sijoittumisen sille.
Kuvan tekijä ei joudu ottamaan kantaa perimmäiseen kysymykseen paljonko on paljon, mutta tekstin parissa sitä ei pääse pakoon. “Kirjoitettu teksti sen sijaan tuntuu jäävän vajaaksi, ellei tähän kysymykseen oteta kantaa. Oikeastaan sen pitäisi olla yksi tekstin keskeisistä sanomista, koska pelkkään numeroiden tai muun faktatiedon luettelemiseen suorasanainen teksti sopii huonosti”, Kuusela kirjoittaa.
Kuvakirjojen kuvittajilla on vahva ote kommunikointiin kuvan ja sanan yhteispelillä, jota myös ikonotekstiksi kutsutaan. Molemmat vaikuttavat toistensa tulkintaan. Datavisualisointi on yhtä lailla kuvan ja sanan yhteispeliä. Kun annoin Fulbright-projektilleni nimeksi Datavisualisointi ja tietokuvakirjat, tiesin kyllä että datavisualisointi olisi enimmäkseen kaukaista sekä lastenkirjoille että monille niiden tekijöistä. Halusin tuoda näitä maailmoja lähemmäs toisiaan, sillä niillä on paljon yhteistä. Ne ovat molemmat visuaalisia maailmoja, molemmat tiedon maailmoja. Ja mielestäni kuvakirja on loistava alusta datavisualisoinnille.
Tarinallisissa tietokuvakirjoissa kuvat useimmiten ovat kertovia ja keskittyvät hahmoihin. Tarinamuoto tarkoittaa lineaarisuutta. Siinä kuvilla on oma tehtävänsä tarinan kuljetuksessa: saada lukija kääntämään sivua, pysymään tarinan imussa. Artikkelissaan Kuvakirjaa tutkimassa tutkija Mirja Nieminen kuvaa tätä kuvakirjalle ominaisena epätasapainona, jonka avulla pyritään luomaan vaikutelma muutoksesta ja eteenpäin menosta. Lisäksi kuvakirjoissa puhutaan rytmistä. Rytmi on liima, joka pitää kuvakirjan kuvallisesti koossa. Se kertoo, milloin pysähtyä ja milloin jatkaa.
Kuvat itsessään eivät ole lineaarisia. Samaten ei ole moni selittävän rakenteen omaavista tietokuvakirjoista. Niiden lukemisen voi aloittaa mistä vain, kuten Lifetime-kirjan.
Moni edelläkuvaamistani asioista pätee myös aikuisten työelämän kuvakirjoihin eli Powerpoint-esityksiin. Powerpoint-esitykset – samoin kuin kuvakirjan aukeamat – ovat vaakamuotoisia. Powerpoint-esityksiäkin katsotaan ja luetaan usein yhdessä. Esittelijä lukee tekstin ääneen, vaikka katsojat osaisivat itsekin lukea. Myös kuvakirjan ehkä tunnusmaisin ominaisuus, sivunkäännön draama, on mukana: Joskus seuraavalta sivulta paljastuva näkymä yllättää!
Powerpoint-esityksissä kohtaa myös samoja haasteita ja niiden ratkaisuja kuin kuvakirjoissa: tekstiä on liikaa, joten sen fonttikokoa ja riviväliä pienennetään – tai yhdelle sivulle mahdutetaan liikaa asiaa. Liiallinen tekstipainotteisuus voi olla monelle hankalaa, jonka lisäksi Selkokeskuksen arvion mukaan Suomessa on jopa 750 000 ihmistä, jotka tarvitsevat selkokieltä. He hyötyisivät viestinnästä jossa kuvatkin kommunikoivat, ei pelkkä teksti.
Kuvittaja ja lastenkirjailija Uri Shulevitz uskoo, että visuaalinen ajattelu voi auttaa liialliseen sanallisuuteen. Kuvakirjojen luomisessa vaadittu visuaalinen lähestymistapa voi auttaa muuallakin, hän kirjoittaa kirjassaan Writing With Pictures (1997).
Mielestäni liiallinen teksti kertoo siitä ettei kuviin luoteta. Kun kuviin luottaa ja niille antaa valtaa, tekstimäärä vähenee.
3. Tietokuvien merkitys nykyajassa vain kasvaa
Tietokuvat ovat yhdistelmä tietoa ja taidetta; parhaimmillaan ne ovat kuvia jotka toivottavat katsojan tervetulleeksi ja pitävät tämän pauloissaan pitkään. Tietokuvien ensisijainen tehtävä on välittää tietoa, ja esteettinen ja taiteellinen tehtävä seuraa perässä.
Puhun tietokuvista: infografiikka tai datavisualisointi eivät ole kaikille tuttuja termejä, kuten allaolevasta kuvasta näkyy. En vähättele termejä, vaan tarjoan tapaa lähestyä niitä heille, joille ne ovat vieraita. Puhun tietokuvista, sillä tietokuvakirjojen kohdalla tärkein kysymys on se, onko kuvissa tietoa vai ei. Vasta sitten voi kysyä, onko tuo tieto dataa, informaatiota vai jotain muuta.
Olen ollut täysipäiväinen kuvittaja kohta kymmenen vuotta, ja tiedon kuvittaminen on ollut iso osa työtäni alusta asti. Usein toivon asiakastöissäni, että aikuisilla olisi enemmän rohkeutta puhua kuvista, sanoittaa näkemäänsä. Tilastografiikasta harva uskaltaa sanoa ääneen, ettei ymmärrä. Tekstiä yleensä jokainen uskaltaa kommentoida.
Meidän täytyy puhua kuvista enemmän. Kaikilla on nimittäin sanottavaa niistä, tietokuvista ja datavisualisoinnistakin, varsinkin kun olemme kokeneet yhdessä vuoden 2020. Koronapandemia toi datavisualisoinnin päätöksenteon ytimeen maailmanlaajuisesti. Yhtäkkiä tietoa oli kuvissa ympärillämme paljon. Etenkin nyt on hyvä aika puhua kuvista, koska tekoäly on meidät siihen pakottanut. Valpastunut kriittinen katse kohdistuu tällä hetkellä etenkin tekoälyn tekemiin virheisiin.
Olen lukenut läpi sadoittain tietokuvakirjoja Yhdysvalloissa ja Suomessa, ja etsinyt tietokuvia. Olen luonut kategorioita löytämilleni, ja samalla pistänyt merkille sen mitä puuttuu tai löytyy vähän. Yksi teema nousi jo varhaisessa vaiheessa: numerotiedon vähyys. Kun numerotietoa löytää, se on tyypillisimmin koon vertailua tai aikajanoja. Joskus näkee visualisoituina myös määriä.
Numerotieto jota lasten tietokuvakirjoista löytää, on konkreettista: Kanalajien säkäkorkeuksia vertaillaan kuvitetuilla kanoilla, puiden mittaa verrataan rakennusten korkeuteen, dinosaurusten kokoa verrataan busseihin ja puskutraktoreihin ja niin edelleen. Konkretia toimii: se on havainnollista ja informatiivista. Havainnollinen konkretia on yksi tietokuvien tehtävistä. Konkretia antaa lapsen olla se joka ymmärtää ensin.
Mutta data, kaikista maailman asioista, ei ole konkreettista. Data on abstrakti käsite, ja jos haluamme lähestyä sitä, meidän täytyy hyväksyä abstraktin tanssin askeleet ja opetella ne. Konkreettisten asioiden visuaalinen vertailu valmistaa lasta siihen, kuinka vertailla keskenään pylväitä jotka kuvaavat kirjojen määrää, vaikka eivät näytä kirjojen pinolta.
Kun tietokuvakirjoissa kohtaa dataa, yksi teema nousee ylitse muiden: ilmastonmuutos. Uskonpa, että lapset ovat siihen valmiita, konkretian kurottumiseen kohti abstraktiota – jos vain kirjojen tekijät ovat. Lapset ovat aikuisia taitavampia lukemaan kuvia, ja mieluisia kuvakirjoja luetaan usein monta kertaa. Lapset palaavat saman kirjan pariin uudestaan ymmärtääkseen enemmän, eikä heitä haittaa, vaikka he eivät ymmärtäisi kaikkea ensimmäisellä kertaa. Lisäksi lukukokemus on usein jaettu: kuvakirjaa lukee useimmiten lapsi ja aikuinen yhdessä.
Graafit ovat kiehtovia kuvallisia olentoja, jotka kaappaavat huomiomme. Professori Alberto Cairo huomauttaa kirjassaan How Charts Lie: Getting Smarter about Visual Information (2019), että monia meistä vedätetään numeroilla ja graafeilla, riippumatta siitä osaammeko tulkita niitä tai emme. Kun katson visuaalista ympäristöämme tässä ajassa, en pääse dataa karkuun. En pääse karkuun numeroita enkä graafeja. Ne ovat täällä vaikuttamassa meihin, halusimme sitä tai emme. Mitä huonommin olemme varustautuneita, sitä varmemmin olemme vietävissä – hyvään tai pahaan. Nämä myös ovat tietokuvien tehtäviä: kiinnittää huomio, tehdä nopea vaikutus, jäädä mieleen.
Kuvittaja Molly Bang kirjoittaa kirjassaan Picture this: How pictures work (1991):
“Vastaamme usein hämmennykseen suuttumuksella koska emme ymmärrä kuvaa emotionaalisesti ja luulemme että pitäisi. Tunnemme itsemme typeräksi ja torjutuksi, työnnetyksi kuvan ulkopuolelle.”
Uskonpa, että tältä on monesta tuntunut graafien tai visualisointien edessä – minusta ainakin on. Se ei ole toivottu tunne. Silloin ei ole tervetullut kuvaan: ovimies vaatii papereita joita sinulla ei ole.
Bang näyttää kirjassaan, kuinka rakentaa kuva jolla vedotaan tunteisiin – ei kerronnallisella sisällöllä vaan väreillä, muodoilla, kokovalinnoilla sekä elementtien asemoinnilla. Lapset ovat herkempiä väreille ja niiden sävyille, sekä kuvien tunnelataukselle. Yksi tietokuvan tärkeistä tehtävistä on herättää oikea tunne, joka liittyy tietoon ja sen sävyyn. Viesti ei yleensä mene perille, jos tunne on väärä.
On yksi tilanne jossa me kaikki, ikään katsomatta, tarvitsemme kuvia. “Varsinkin kriisiaikoina tarvitaan tiedotusta myös kuvien tuella”, kirjoittavat selkoviestinnän asiantuntijat Kaisa Kaatra, Anne Ketola ja Maija Ylätupa artikkelissaan Kuvien käyttö selkoviestinnässä. Selkosanomien kuvauutissivuilla päivittäiset kävijämäärät kolminkertaistuivat helmikuussa 2022 Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
Meidän täytyy puhua kuvista enemmän. Kuitenkin samalla kun kannustan sanallistamaan kuvia, sanoisin että meidän täytyy virittää ymmärrystämme tai oikeastaan muistiamme siihen, ettei kuvien voima ole valjastettavissa sanoilla.
4. Lisää huomiota tietokuvaan Suomessa
Mitä edellä sanottu sitten voisi tarkoittaa Suomen kirjallisessa ympäristössä? Tiivistäisin sen kolmeen pääasialliseen havaintoon:
- Suomessa tehdään jo laadukasta ja mielenkiintoista lasten ja nuorten tietokirjallisuutta. Se pitää ottaa vakavammin. Tarvitaan lisää tutkimusta, jossa huomioidaan myös tietokuvat. Tarinoiden valtaa on hyvä kyseenalaistaa; miettiä missä tilanteissa tarina ei ole tarpeen.
- Kuvakirjamuoto ansaitsee voimakkaammin profiloitua kuvien kirjallisuudeksi, varsinkin tietokirjapuolella. Tietokuvakirjoissa on tarpeen selkeyttää eri muotojen rooleja: mikä tieto kerrotaan kuvin, mikä tieto tulee tekstiin ja mikä on numerotiedon rooli. Näin dataintensiivisessä ajassa numeroita ei saa unohtaa.
- Opetetaan lapsille tavat tulkita tietokuvia – niitäkin, joissa on dataa. Tekijöiltä se voi vaatia uusien tapojen opettelua, mutta eniten se vaatii uteliaisuutta uusia visuaalisia maailmoja kohtaan.
Helsingissä 25.10.2023
Pirita Tolvanen
Ps. Lue myös artikkelini tietokuvituksen lähteistä Tietokirjailijoiden Faktahommia-blogista
14.12.2023 lisätty kuva tietokirjallisuuden viidestä muodosta sekä linkki kirjoitukseen tietokuvituksen lähteistä
Kiitokset
Fulbright Finland Foundation, Grafia ry, Pohjois-Savon Maakuntarahasto ja Selkokeskus työni tukemisesta!
Haastateltaville ja auttajille Suomessa:
Pinja Meretoja, Päivi Heikkilä-Halttunen, Pekka Pulli, Kaisa Kaatra (18.8.2022), Ville Hänninen (5.10.2022), Maija Ylätupa (31.10.2022), Teija Ryösä (1.3.2023), Sole Lätti (3.11.2022), Pauliina Ilmonen (1.6.2023).
Tietokuvakirjojen tekijöille suunnatun kyselyn 27 vastaajalle lokakuussa 2022.
Manifestin oikoluvusta Karoliina Luodolle.
Haastateltaville ja auttajille Yhdysvalloissa:
Cathryn Mercier, Shelley Isaacson, Michelle Cusolito, Nicholl Montgomery, Betty Carter (23.2.2022), Melanie Kimball (21.3.2022), Alyssa Mito Pusey & Marlene Kliman (10.3.2022), Jonathan Schwabish (10.3.2022), Alexandra McKenzie (17.3.2022), John Roman (25.4.2022), Neal Porter (28.4.2022), Eugenia Mello (28.4.2022), Steven Franconeri (4.5.2022)
Lähteet
1. Tiedon välittäminen lapselle ei aina vaadi tarinaa
Kansallisbibliografia 2022
Lastenkirjainstituutti: Kirjakori 2021
Päivi Heikkilä-Halttunen: Lasten tietokirjat (s. 119). Teoksessa Henritius, Ida; Löytty, Olli; Mäntynen, Anne: Tietokirjallisuuden lajit ja rajat, Gaudeamus (tulossa 2023)
Melissa Stewart & Marlene Correia: 5 Kinds of Nonfiction – Enriching Reading and Writing Instruction with Children’s Books, Routledge (2021)
Hans Rosling: Faktojen maailma (s. 23-26). Otava (2018)
Kathleen A. J. Mohr: Children’s Choices for Recreational Reading: A Three-Part Investigation of Selection Preferences, Rationales, and Processes (2006)
Betty Carter: A Universe of Information: Future of Nonfiction / HornBook (06/2000)
Betty Carter: Reviewing Nonfiction Books for Children and Young Adults: Stance, Scholarship, and Structure. Teoksesta Evaluating children’s books : a critical look : aesthetic, social, and political aspects of analyzing and using children’s books, University of Illinois (1992)
Amanda Baker: Nonfiction is cool and our kids know it / Scientific American (3.12.2021)
Cynthia Levinson, Melissa Stewart & Jennifer Swanson: Hey, Grownups! Kids Really Do Like Nonfiction / Publishers Weekly (7.1.2021)
2. Tietokuvien merkitys nykyajassa vain kasvaa
Giorgia Grilli (toim.): Non-Fiction Picturebooks. Sharing Knowledge as an Aesthetic Experience, Edizioni ETS (2020)
Nikola von Merveldt: Presenting the Animal Kingdom: Survival Traits of Non-Fiction Picturebooks in the Digital Information Age (s. 119-120) Teoksessa Giorgia Grilli (toim.): Non-Fiction Picturebooks. Sharing Knowledge as an Aesthetic Experience, Edizioni ETS (2020)
Mirja Nieminen: Kuvakirjaa tutkimassa (s. 32). Teoksessa Kaisa Laaksonen (toim.): Johdatus lastenkirjallisuuden tutkimukseen, Lastenkirjainstituutin julkaisuja 35 (2022)
Vesa Kuusela: Tilastografiikan perusteet (s. 13-14), Oy Edita Ab (2000)
Uri Shulevitz: Writing With Pictures – How to Write and Illustrate Children’s Books (s. 10-11), Watson-Guptill Publications (1985)
Evelyn Arizpe & Morag Styles: Children reading pictures: interpreting visual texts (s. 77). Routledge (2003)
Joanne Golden: The narrative symbol in childhood literature: explorations in the construction of text. Mouton de Gruyter (1990)
Martin Salisbury & Morag Styles: Children’s Picturebooks – The art of visual storytelling, Laurence King Publishing (2012)
Maria Nikolajeva & Carole Scott: How Picturebooks Work, Routledge (2001)
Juuso Koponen, Jonatan Hildén & Tapio Vapaasalo: Tieto näkyväksi – Informaatiomuotoilun perusteet, Aalto ARTS Books (2016)
Raija Raussi & Kaisu Rättyä: Tutkiva katse kuvakirjaan. Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin julkaisuja 23 (2001)
Pirita Tolvanen: Miltä tieto näyttää lasten tietokuvakirjoissa?Lastenkirjainstituutin blogi (2022)
Maria Popova: A Brief History of Children’s Picture Books and The Art of Visual Storytelling / Atlantic (24.2.2012)
Selkokeskuksen eduskuntavaalitavoitteet 2023
Kaisa Kaatra ja Anne Ketola: Selkokuvaopas, Selkokeskus ja Kehitysvammaliitto (2023)
3. Tietokuvien merkitys nykyajassa vain kasvaa
Alberto Cairo: How Charts Lie – Getting Smarter about Visual Information (s. 16). W. W. Norton & Company (2019)
Molly Bang: Picture This – How Pictures Work (Revised and Expanded 25th Anniversary Edition). Chronicle Books (1991, 2016)
Kaisa Kaatra, Anne Ketola ja Maija Ylätupa: Kuvien käyttö selkoviestinnässä. Teoksessa Tutkimusretkellä selkokieleen. Gaudeamus (tulossa 2023)
Jer Thorp: Living in Data – A Citizen’s Guide to a Better Information Future. MCD Picador / Farrar, Straus and Giroux (2021)
Jonathan Schwabish: Better Data Visualizations: A Guide for Scholars, Researchers, and Wonks. Columbia University Press (2021)
Franconeri, S. L., Padilla, L. M., Shah, P., Zacks, J. M., & Hullman, J.: The Science of Visual Data Communication: What Works (2021)
Kivinen, K., Aslama Horowitz, M., Havula, P., Härkönen, T., Kiili, C., Kivinen, E., Pönkä, H., Pörsti, J., Salo, M., Vahti, J., & Vuorikari, R.: Digitaalinen informaatiolukutaito, Faktabaari (2022)
Pirita Tolvanen: Presentations of Data in Nonfiction Picture Books in the U.S. (2022)
Pirita Tolvanen: Visual Workflows of Nonfiction Picture Books (2023)
Ben Schneiderman: Data Visualizations Breakthrough Moment in the Covid-19 Crisis / Nightingale 30.4.2020
Uutisia kuvilla / Selkosanomat
Kuvittaja Pirita Tolvanen 